Maaliskuu

Hei.

...

Viime viikot ovat olleet poikkeuksellisen vaikeita henkisesti. Sairaalassakin tuli käytyä kuuden päivän mutka tunkeilevien, syyttävien ja ahdistavien ajatusten takia. Osastolla olo oli jokseenkin turvallisempi, mutta ei sinnekkään voi asumaan jäädä ja rakastakin tuli ikävä heti ensimmäisenä iltana. Juttelin paljon hoitajien kanssa ja muutaman kerran tapasin myös lääkärin, joka tosin oli itselleni tuntematon. Puhuimme hoidon tiivistämisestä avopuolella ja mahdollisesta myöhemmästä sairaalakuntoutuksesta. Täyttelin muutamia "virallisia" lappuja, joka on aina haastavaa. Koulun alku pelottaa ja ahdistaakin mutta samalla kaipaan sitä kautta tulevia onnistumisen ja suorittamisen tuntemuksia. Kotona "vapaalla" ollessa olo tuntuu turralta ja sitäkin enemmän turhalta. En ole mitenkään hyödyksi yhteiskunnalle ja elän toisten almuilla, se tuntuu erityisen pahalta.

Tiedän etten itse valinnut tätä tietä, valinnut sairauttani, valinnut kaikkea tätä. Kuitenkin kaikki tuntuu kaatuvan päälle enkä viihdy missään paikallani, koko ajan on mentävä johonkin, tehtävä jotain... edes kotiin en osaa asettua vaikka se kotoisa paikka onkin.

Toivon että päivien pidetessä ja valon lisääntyessä myös mielialani kohenisi kohti kesää. Jännittää miten selviän kaikesta tulevasta, sairaalakäynnistäkin on lasku tulossa ja entisiä velkoja sinne sun tänne maksamatta. Yritän parhaani mukaan pitää kirjaa tuloista ja menoista mutta kuitenkin tuntuu että rahat loppuvat aina kesken. Pelottaa, masentaa, ahdistaa.


- S.