Osasto numero X

Kylmä ja sateinen kesä lähenee loppuaan ja syksyn myötä palasin minäkin osastohoitoon. Koen päivästä toiseen samaa ahdistavaa tyhjyyttä, vaikka olisin rakkaideni seurassa. Välillä toivoisin, että sairastaisin jotain toista tautia, jotain... konkreettista? Fyysistä? Kuitenkin jotain selkeää minkä voi parantaa. On niin vaikeaa kun ihmiset kyselee mitä teen kun en kerran opiskele ja miksi en opiskele / käy töissä. En kaipaa ihmisten sääliviä tai paheksuvia katseita. En tiedä kumpi on pahempi, ihmiset joiden mielestä "mielisairaat" ovat vain laiskoja paskoja, vai ihmiset jotka suhtautuvat säälien ja surkutellen. Millaista suhtautumista sitten kaipaisin? En osaa sanoa.

Onneksi puolisoni käy vierailemassa lähes päivittäin, yksin on vaikea jaksaa täällä muiden sekopäiden seurassa. Toisinaan kaipaan eräälle toiselle osastolle, jossa olen ollut hoidettavana eri mittaisia jaksoja vuosien ajan, mutta tämä laitos on sen verran kauempana kotoa, ettei kukaan juuri pääsisi vierailemaan.

Kesä meni kohisten ja harmittaa ettei ehtinyt tehdä enempää. Ehkä sitten ensi kesänä, vaikka rahaa tuskin silloinkaan on ylimääräistä. Uskomatonta, että saan varmaan triplasti sen verran rahaa millä ennen pärjäsin opiskellessa, mutta johonkin se kaikki tuntuu katoavan silmänräpäyksessä. Tilapäinen työkyvyttömyyseläke joka maksetaan kuntoutustukena, takuueläke ja eläkkeensaajan asumistuki ovat tulonlähteeni, mutta silti tuntuu ettei raha riitä. Auto ja lemmikit syövät paljon rahaa, samoin sairaalahoito ja ehkä lääkkeetkin. Pitäisi varmaan laatia kunnon budjetti jos keskittyminen riittäisi siihen. Olen myös yrittänyt aloittaa kunnolla tarkasti ja runsaasti miettimäni romaanin kirjoittamista, mutta saa nähdä mitä siitä tulee.