Sairaus

Mikä on kaiken palkka
ellei tyhjyys sisälläni
Lukemattomien koskien kuohut
Satojen soiden silmät
Käärmeen kylmä kylki
Astelen kankaan halki
Kävelen elämäni auki
Minut tappaa vielä
tämä viheliäinen tauti.

What is the pay of everything
if not the emptiness inside me
The foam of countless rivers
The eyes of hundred swamps
The cold side of a snake
I step across the canvas
I walk my life open
It's gonna kill me
this damned disease

Tyhjiä lauseita

"Kyllä me autetaan sitten sairaalakuluissa."
"Tulen/tulemme käymään joku päivä."
"Onneksi olet vielä elossa."
"Tehdään taas pitkästä aikaa jotain hauskaa yhdessä."
"Nähdään huomenna/ensi viikolla/ensi kuussa."
"Kyllä me autetaan."
"Kyllä me välitetään."

Eilen illalla tunsin ikään kuin jonkun läsnäolon huoneessa, mutten nähnyt mitään. Tunsin muutaman kosketuksen, mutta ne olivat hentoja ja vaarattoman tuntuisia. Kuka lienetkään, ei päästänyt ääntäkään. Toisinaan haaveilen elämästä, toisinaan kuolemasta. En osaa sanoa kumpi toisi sen oikean sisäisen rauhan. Parantuminen tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Aion vaihtaa tänään puhelinnumeroni, ja antaa uuden vain niille, jotka sitä oikeasti käyttävät. Olen luottanut liikaa ihmisiin. Tästä lähtien turvaan vielä tiukemmin vain oikeasti läheisiin.

Tööt tööt

Olin taas viikonlopun kotilomalla, eräs ystävämme kävi kylässä ja sunnuntaina intouduimme jopa harrastamaan vähän liikuntaa. Jalkani ovat vielä hieman kivuliaat, mutta tiedänpähän ainakin liikkuneeni. Nyt olemme olleetkin poikkeuksellisen paljon menossa, en ole varma johtuuko se siitä että yritän uskotella itselleni että kaikki on hyvin, vai siitä että toiminta oikeasti piristää minua. Sen ainakin tiedän, että täällä osastolla on kuolettavan pitkästyttävää ja mikä tahansa tekeminen olisi parempi kuin täällä tyhjän panttina lojuminen. Uusi lääkkeeni on varmaan alkanut vaikuttaa, äänet ovat olleet poikkeuksellisen paljon hiljaa, eikä näkökentässäkään ole paljoa ylimääräistä... ikävänä sivuoireena jatkuva huimaus ja väsymys, mutta toivottavasti tämä tästä vielä tasaantuisi.

Toivoisin edelleen, että joku ystävistäni ilmoittelisi itsestään ja tulisi vaikka piristämään päivääni käymällä täällä. Onneksi kulta sentään käy melkein joka päivä, ja lisäksi kirjoittaa joka päivälle kauniin kirjeen, jonka voin sitten illalla lukea. Tykkään tarinoista, ja kirjeistä.

Vielä eilen luulin ettei mikään liikuta mua

Disco - Aurinko laski

Rakastin sinua
Toivon, että muistat sen
Kuinka rakastin, vain kaikkea muuta vihasin
Niin tunsin vaikka hymyilin
Kun uudet aamut toivat uudet pettymykset tullessaan
Vaan sinuun pettynyt en yhtä kertaakaan
Anna ajan mennä, ehkä saavut luokseni
Mutta älä kiirehdi minun vuokseni

refrain:
Aurinko laski aikoja sitten
Painui maille Aurinko
Missään ei mieltä, kun ei se sieltä noussut
Päätin minäkin jo leikin lopettaa
Rakastan sinua, mutta mitään muuta en nyt jaksa rakastaa
On vieraita vietit, toiveet, tulevaisuus, myöskin tämä maa
Heitän maskin pois ja silloin vähän jää
Kipu etääntyy ja viimein häviää

refrain2:
Aurinko laski aikoja sitten
Painui maille Aurinko
Missään ei mieltä, kun ei se sieltä noussut
Jäi vain ahdinko

refrain
 
Leikin lopettaa... (2x)
Näin yhden päätöksen tekee ihminen
Ei muuta tuumia siksi osaan sen

refrain2
 
refrain

Pain_t

 

Leave me alone

or don't

Inside it's just plain

cold.

Perfect

Perfect by Glee cast

"Made a wrong turn
once or twice.
Dug my way out,

blood and fire.
Bad decisions,
that's alright.
Welcome to my silly life.
Mistreated, misplaced, misunderstood!
Miss "No way, It's all good", it didn't slow me down
Mistaken, always second guessing, underestimated!"

Kymppilinja - Äänetön kuolema

 Kappale youtubessa

"Sun pitää taas pystyy olla täällä vahvempi kuin eilen,
sä oot frendies olkapää. Tukipilari ei tunteile.
Kuunnelles tuntuu siltä et seisot keskel piiriä,
jos sul on vaikeet tuntuu, että ongelmas ois vitsiä.
Kun sul on vaikeet ollu, ketään ei kiinnosta,
sun ongelmat on sun, ja sä oot yksin niiden sidonnas.
Ja sitä huomaamattomasti purkaa vihaa,
kummallista ettei kokemuksille oo kumppania siunautunu.
On tutut kasvot, mut vieras puhuu. Ja kun ne katsoo suhun,
sä oot jo vieraantunu. Miks käy näin, miks kuvast ei saa selvempää.
Joskus on vaikeempi jatkaa, ja helpompi menettää.

refrain:

Pitää huomaa millon noustaan, millon kaadutaan.
Ilman tukea on vaan niin vaikeeta nousta aamulla.
Pitää huomaa millon noustaan, millon kaadutaan.
Ilman tukea on vaan niin vaikeeta nousta aamulla.
Tää on niille jotka ääntään tuskin saa,
miks moni teistä haluu jäädä tuskissaan,
Niin se pelko vaan kääntää kulkijan,
joit ei kukaan meistä täältä tunnista.
(2x)
 
Vedä henkee ja puhalla, ja puhu omal luvalla.
Kun sinetit sun huulil rikkoo pääs, auttaaks burana.
Kaks tapaa elää, joko tiput tai taistelet,
meet harmaan kiven läpi, tai sit kidut ja vaimenet.
Puhu suus puhtaaks, muuten sä oot vaarassa.
Luottamus on pysyvää, eikä kaksnaamasta.
Ruokaa sä saat kaupasta, vettä sä saat kraanasta.
Ystävyydet kiven alla, rakas suolan haavassa.
Miten rahan taida saada usko, toivo lähempänä,
rakkaus ei oo mulle edes samaa maata.
On vaikee puhuu kasvotusten, joten oonko pelkuri.
Huuda kaiken paperilta, pala sydämen tuli.

refrain
 
Ongelmii pään sisäl, poljettiin päin niitä.
Nyt sängys makaa nuori mies, pitkin päiviä.
Kadonnu mielenkiinto, hävinny kiinnostus.
Toinen käsi nojaa tolppaan, toinen käsi kii kossus.
Miten täs käy, on helppo arvata sunki,
jos elämässä on kolme päivää, känni, darra ja duuni.
Mies juoksee karkuun tulevaisuus perässään.
Et pääse pakoon ittees kannat menneisyyttäs selässä.
Kattopellit irtoaa, vesilasi myrskyää.
Mies pysyy paikallaan, päivät pyörii ympyrää.
Hullut päivät 24/7, seuraus on teon hinta ja ilman kuitteja eletään.

refrain"

Hautajaismusiikki

"- - Ryhmät syntyy, tyhmät kysyy, heikot tarvii apuu,
Kaatuu katuu, kaikki katuu joskus ja haluu takas alkuu,
Ku muil on tutkielmii, mul o muistelmii ja mustelmii,
Toinen toistaa mustempii, mu vihkos musteel kii - -"

"- - Taistelin pahaa oloo vastaa, loppuu asti
Opi lukee karttaa oikei ja se ei venaa vikal rastil
Tää on sitä mikä saa tarttuu aseesee
Tää on sitä mikä saa tottuu vaikeesee
Nii kauan ku eletään, tiedetään miten pelätä - -"

- Skandaali - Hautajaismusiikki

F32.2, F41.0 ja F20.9

Useat ystäväni tietävät, että olen osastolla, ja olen myös hienovaraisesti kysellyt, josko joku haluaisi tulla tänne käymään, mutta tuntuu että ketään (puolisoani ja vanhempiani lukuunottamatta) ei oikein kiinnosta tulla tapaamaan minua. Olisi piristävää, jos joku ilmoittaisi ihan itsenäisesti, että haluaa tulla, sen sijaan että pitää pyytää eikä siltikään haluta tulla. :'( Yritän purkaa turhautumistani kirjoittamalla kahta blogia (tätä nimettömänä ja toista omalla nimellä) sekä yhtä vanhanaikaista "konkreettista" päiväkirjaa. Tämän blogin pyrin pitämään hoitoon ja sairastamiseen liittyvänä, nimelläni pitämäni blogin muuhun arkeen liittyvänä ja paperipäiväkirjaan kirjoitan henkilökohtaisempia asioita (sitä ei lue kukaan itseni lisäksi, se toimii samalla myös muistikirjana tärkeille asioille ja muille päähänpistoille).

Huomenna pääsen taas lauantai-sunnuntai -lomalle, ensi viikolle lupailtiin jo perjantai-sunnuntai -lomaa. Olisin toivonut että voisin olla vapaalla koko hiihtolomaviikon, mutta se ei kuulemma ole mahdollista... kovasti on kyselty lääkkeen vaikutuksista, mutta pahoinvoinnin, huimauksen, lähinäön ajoittaisen sumentumisen ja pulssin rakettimaisen nousun lisäksi en ole vielä havainnut vaikutuksia. Paitsi ehkä väsyminen, saan helpommin unta iltaisin, mikä on hyvä. Toisaalta haluaisin kotiin täältä, toisaalta en pidä kotia kovinkaan kotoisana ja etsimme tässä kevään muttaa uuden asunnon syrjäisemmältä paikalta. Kodin tuntuminen kodilta edesauttaisi toipumistani melko varmasti.

Tuntuu, että olen suurimmalle osalle ystävistäni yhdentekevä, sen verran harvoin kukaan soittelee tai kyselee kuulumisia. Se tekee minut surulliseksi, koska välitän ystävistäni paljon. Suljetut seinät ja hoitajien äkäinen ja kyttäävä asenne ahdistavat ja tekevät olon hermostuneeksi. Haluaisin avo-osastolle.

Tämänhetkiset diagnoosit: F32.2, F41.0 ja F20.9.

Toiveita

Tänään kaikki maistuu taas homeelle. Ruoka, karkit, ilma... muuten on ollut aika hiljasista, ehkä lääke sittenkin tepsii. Parantaa minut, tai sumentaa kuudennen aistini. Lääkkeen sivuvaikutuksiin aloitettiin pahoinvointilääke ja betasalpaajat. Kelasta soitettiin ja kyseltiin sairasloman mahdollista kestoa. Nyt on kevät ja aika hakea koulutusohjelmiin, en vain tiedä, mihin kouluun pystyisin. Rikoin myös uudenvuoden lupaukseni siitä, että saan opintoja kunnialla eteenpäin, ja omaa projektiani myös. En ole saanut aikaiseksi kumpaakaan. En ole vieläkään ilmoittanut luennoitsijoille, etten pääsekään osallistumaan kursseille. Kai toivon salaa, että pääsisin pian pois ja että pystyisin käymään koulua.

Olen tehnyt leppoisan terapeuttini innoittamana listaa asioista, jotka voisivat palauttaa elämänhaluni. Turvallinen oma koti joka ei ole kerrostaloasunto betonilähiöstä, harrastus tai pari ja mielekkääksi kokemiani haasteita (esimerkiksi uusi opiskelupaikka).

En ole kovinkaan toiveikas näiden asioiden etenemisen suhteen.

Viikonloppuloma

Olin viikonloppulomalla sairaalasta lauantaista sunnuntaihin. Lauantai meni rauhallisesti kotona, niin oikeastaan myös sunnuntai lukuunottamatta iltaa, jolloin kävimme elokuvateatterissa katsomassa hauskan leffan. Kiitoksia mukana olleille hyvästä seurasta! Sairaalan arkeen on tylsä palata, vaikka jo huomiselle sain kaupunkilomaluvan, että käydään ystävänpäivän kunniaksi kullan kanssa kahdestaan syömässä.

Mietin aina toisinaan, mihin suuntaan haluaisin elämässä lähteä. Ensiksi pitäisi saada kunnollinen oma koti, rivitaloasunto tai kaikkein mieluiten pieni omakotitalo (vuokralle). Voisin nyt kevään haussa hakea toiseen kouluun, mutta ehkä odotan jotain mystitstä parempaa vointia ennen kuin palaan opintojen pariin. Meinaa loppua katseltavakin melkein kesken kun kaiket päivät makoilee ja tuijottaa ruutua.

Leponex on hoitoannoksessa viimein ensi perjantaina, sen jälkeen voi vain odotella milloin ikävä sivuoire pahoinvointi menee ohi ja tuleeko positiivisia vaikutuksia.

Puhalla kynttilä

Huomenna ensimmäistä kertaa viikkoihin olen yötä kotona enkä sairaalassa. Odotan hiukan ristiriitaisin tuntein, toisaalta on kiva päästä kullan viereen nukkumaan, mutta toisaalta en jaksaisi oikein kenenkään seuraa paria tuntia pidempään. On niin raskasta jutella, hymyillä, nauraa... mikään siitä ei tunnu aidolta, vaikka kuinka vakuuttelisin itselleni, että kaikki on hyvin. Minusta tuntuu välillä, että pehmolelutkin katselevat minua syyttävästi sängynlaidalta. Hyrr... kylmiä väreitä. Mietin joskus menneitä vuosia, lapsuudesta muistan aika vähän ja hatarasti, ja lähinnä satuttavia asioita, mutta viimevuosista luulisin muistavani hiukan enemmän. Ainakin vielä toistaiseksi. Olisi hienoa voida sanoa, etten kadu mitään mitä olen tehnyt, mutta niin ei ole. Olen satuttanut ihmisiä, myös minulle kaikkein tärkeimpiä. Voisinpa ottaa osan siitä takaisin... muistini kieltäytyy tekemästä yhteistyötä, alitajuisesti en haluakaan muistaa mitä kaikkea olen sanonut tai tehnyt, eivätkä tietyt asiat palaa mieleen vaikka miten yrittäisin.

Olen kynttilä, joka hiljalleen palaa loppuun. Palaminen sattuu, ja toivon, että lakkaisin vain hiljalleen olemasta, mutta niin ei käy. Jonkun on puhallettava liekki sammuksiin.

Muistan, miten sinua aina ärsytti kun sormeilin hiuksiasi, ja joskus saatoin sanoa pahasti, mutten tarkoittanut loukata. Uudet asiat hämmentävät minua... niin sinäkin, ja kauniit hiuksesi. Et koskaan lakkaa jollain oudolla tavalla hämmästyttämästä minua aina vain uudelleen. Olen pahoillani, että satutin sinua. Asiat hakevat tasapainoa. Itseni kohdalla sitä ei ole vielä löytynyt, mutta jotain on silti löytynyt - perusta, joku jonka kanssa jakaa ihan vain arki. Toivottavasti sinäkin saat vakautta elämääsi ja vaikkapa sen haluamasi koulupaikan.

Kello soi, on aika mennä ottamaan lääkkeet.

Tämä ja ne muut todellisuudet

 Total Eclipse of the Heart

Kulttuuripäivä, kävimme sivistämässä itseämme puolen osastoa voimin. Nähtiin siellä myös kullan kanssa, ja kuljimmekin enimmäkseen kahdestaan. Olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta ilmeisesti hoitajilla oli johonkin (takaisin osastolle?) kiire. Sain myös hankittua lisää salmiakkia, mikä on hyvä, sillä vieroitusoireita alkoi jo ilmetä ja verenpaineet sukeltavat aina vain alas. Viime mittauksessa yläpaine oli 89 ja alapaine 63. Lisäksi uusi lääkkeeni, joka on vielä nostossa, aiheuttaa päivittäistä pahoinvointia ja huimausta.

Miltä tuntuu sairastaa skitsofreniaa? Kaikkien "skitsojen" oireprofiili on erilainen, joskus hyvinkin poikkeava, mutta tyypillistä on epätavalliset ajatuskulut ja vaikeudet erottaa "harhoja" "todesta". Itse muotoilisin sen pikemminkin vaikeutena erottaa tämän todellisuuden asioita muiden todellisuuksien asioista. En usko että kuulemani äänet ovat vain kuvitelmaa, vaan uskon niiden tulevan jostain toisesta paikasta. Sama koskee muitakin "harhoja", näkö-, maku-, haju- ja tuntoharhoja. Tieteellisesti ne kai selitetään aivojen liiallisella dopamiinitoiminnalla.

Haluaisin johonkin turvallisentuntuiseen metsäiseen paikkaan hyvällä porukalla, ja toivoisin kesän jo tulevan. Voisi tehdä vaikka pienen viikonloppuvaellusreissun teltat mukana... olen kovasti miettinyt mistä saisin vielä jotain positiivista tunnetta irti, ja eräilyn lisäksi hevoset ovat kotoisen rauhoittavia. Ja jollei inspiraationi olisi pahasti hukassa, vesivärit ja kirjoittaminen voisivat myös toimia. Lukeminen vaatii sellaista keskittymistä, mitä en useinkaan enää löydä itsestäni. Toivoisin tämän menevän parempaan suuntaan.

"Jumala parantaa"

Pitää pyytää kultaa tuomaan minulle jonkinnäköiset kuulokkeet, sillä tämä huoneeni jakava virrenveisaaja menee nukkumaan kello 20.00... mikä tarkoittaisi, etten enää voisi kuluttaa pitkiä iltoja katsomalla erinäisiä sarjoja tietokoneelta. Erehdyin kysymään "kämppikseltäni" voiko munuaisen vajaatoiminnasta parantua, ja vastaushan oli tietysti että "voi, jos jumala parantaa". Kommentoin että "ai jaa.".

(edit: oli pakko lisätä otsikkoon sitaatit...)

"Saanko laulaa yhtä virttä?"

Argh! Huonekaveri. Kysyy saako laulaa virren. Laulaa ainakin kymmenen eri virttä, mm. "ota Jeesus rakkahin suojaks koti kallehin" ja "mä taimi olen sun tarhassas" jne. Olen sanaton. O_O' En viitsi kommentoida mitään, laulakoon vain. Toivottavasti hiljenee yöksi. Miten minusta tuntuu, että enemmistö näistä hullujenhuoneen asukeista on hartaita kristittyjä? Viime syksynä sain kunnon saarnat helvetin tulessa palamisesta ja muusta kivasta mikä on seurausta siitä etten seuraa jotain ihmeen jeesusta jostain kivikautisesta, väkivaltaisesta ja hirvittävästä kirjasta.

Et saa, ei. Olisimpa vastannut noin, mutta ei, en osaa edelleenkään sanoa "ei". Nyt olen tuomittu kuuntelemaan virsiä milloin nyt huoneeni jakava uskonnollinen henkilö sattuu olemaan laulutuulella. Toivon, että jos en kommentoi enkä rohkaise tätä veisaamista millään tavalla, se loppuisi piakkoin... huoh.

Sekavat ajatukset liikkuvat mielessäni, mietin kuuleeko kukaan ikävääni. Tunteet ovat omituisia takiaisia, jotka roikkuvat minussa eteenkin silloin kun haluaisin päästä niistä eroon. Toivomani tunteet kuten onnellisuus ja itsevarmuus eivät juuri näyttäydy päivittäisessä elämässäni, kun taas ei-toivotut tunteet kuten ikävä, epävarmuus, ahdistus ja pelko ovat jatkuvasti läsnä. Ikävöin ystäviäni ja kaikkea mitä olemme tehneet yhdessä, ja suren sitä, että nykyään pidämme yhteyttä niin harvoin... ja silloinkin kun pidämme, on kyse yleensä pintapuolisista keskusteluista teekupposen äärellä.

Nyt loppuivat virret vähäksi aikaa kun niiden laulaja päätti soittaa puolisolleen. Parempi näin. 

Suunta

Tänään oli hoitoneuvottelu, ja sain ensi viikonlopuksi luvan yöpyä kotona yhden yön. Vähän valehtelin niiden itsetuhoisten ajatusten ilmenemisestä, mutta se tuskin haittaa kun en kuitenkaan ole aikeissa toteuttaa mitään itsetuhoisia impulsseja. Seuraava isompi hoitoneuvottelu on maaliskuun alulla... eli ainakin siihen asti minua pidetään täällä. Hmm. Uusi lääkkeeni aiheuttaa ikävästi voimakasta pahoinvointia muutamaksi tunniksi alkaen noin tunnin sisällä lääkkeen ottamisesta. Sairaspäivärahahakemus on jo laitettu matkaan, nyt vain odotellaan millaista rahaa sieltä saa vai saako mitään. En ole vieläkään saanut aikaiseksi lähettää luennoitsijoille viestiä että en tulekaan kurssille.

En tiedä varmasti mihin suuntaan asiat ovat menossa, mutta lienee parempi että keskityn psyykkisen tasapainon etsintään nyt joksikin aikaa ennen kuin palaan opintojen pariin. Viime viikkoina on toistunut päivittäin omituinen ilmiö seinässä... näen välillä "tyhjällä" seinällä ikään kuin TV-ruudun ja kuulen selkeästi dialogia, mitä tässä "ohjelmassa" käydään. Se ei varsinaisesti pelota tai ole mitenkään uhkaava, mutta on se vähän hämmentävää kuitenkin. Eteenkin kun liikkuva kuva saattaa näkyä seinällä useita minuutteja kerrallaan. Enemmän häiritsee iltaisin kuuluvat erilaiset äänet sekä haamukosketukset.

Näistä ehkä tarkemmin joskus, ajatus ei juuri nyt pysy kasassa.

Viikonloppuvapaat

Sain "päivälomaa", niin kuin sitä täällä kutsutaan, lauantaille ja sunnuntaille tänä viikonloppuna. Ihmisjoukoissa oleminen ahdisti eteenkin lauantaina kun olimme puolisoni kanssa liikekannalla, ja tänään yllätti pieni kuume ja flunssainen olo... onneksi iltaa kohden kuume laski ja muutkin flunssan oireet ovat pysyneet kohtalaisesti kurissa. Tänään muistin, että minulla on alle neljän kuukauden verran sairaslomapäiviä käytettävissä, sen jälkeen joudun hakemaan jotain toista tukea jos en ole vieläkään opiskelukunnossa, väliaikaista työkyvyttömyyseläkettä ehkä. Tuntuu poikkeuksellisen kurjalta olla työkyvytön näin nuorena. Tavoitteena kuitenkin olisi viimeistään parin vuoden päästä pystyä täyspäiväiseen opiskeluun.

Kotona käyminen valaisi minua sen verran, että havaitsin osastohoidon olevan tähän väliin sittenkin aika tarpeellista. Itsetuhoiset ajatukset valtasivat mieleni suunnilleen heti astuttuani ovesta sisään. Oli muutenkin sekava olo, ja on edelleen. Huominen hoitoneuvottelu mietityttää. Lisäksi yritän miettiä opintojeni tulevaisuutta, ja yleisestikin omaa tulevaisuutta. Tuntuu jokseenkin synkeiltä nämä asiat.

Tuntematon potilas

Aina samat lupaukset: kyllä sinä nyt tämän hoitojakson aikana tulet parempaan kuntoon ja voit taas palata normaalielämään, kyllä tämä lääke varmasti auttaa, kyllä samoista asioista sataan kertaan puhuminen helpottaa oloasi ja kyllä tällainen hengitysharjoitus tehoaa paniikkiin ja pelkoon. Olen mennyt huonompaan kuntoon, en enää kykene opiskelemaan lähes ythään (mikä on raskasta koska opiskelu oli aika pitkään elämäni mielekkäimmäksi kokemani sisältö), mikään lääke ei tähän asti ole auttanut satunnaisesti tarpeeseen ottamieni rauhoittavien (Alprox/Xanor ei-depot) ja nukahtamislääkkeiden (Tenox) lisäksi, puhuminen aina vain uusille minua huonosti ymmärtäville tuntemattomille ei helpota oloani, ja kun paniikki alkaa syntyä, on aivan turha yrittää mitään hengitystemppuja ja rentoutusmusiikitkin lähinnä hermostuttaa.

Olen siirtynyt laitoksesta toiseen ja kolmanteen, ollut avohoidossa kolmella eri paikkakunnalla ja tavannut näin pikaisesti laskien ainakin yli yhdeksää eri psykiatria ja muutamaa psykologia. Tilanteeni ei ole helpotttunut, vaikka elämässäni on nyt paljon ihmisiä, joista välitän. Pelko, ahdistus, syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet seuraavat minua kaikkialle. Tuntuu pahalta kun ei voi tehdä mitään vastineeksi rahallisten tukien (kela, sossu, sukulaiset yms) vastaanottamisesta. Vaihtaisin kaikki ilmaiset rahat psyykkiseen terveyteen, opiskelisin itselleni hyvän ammatin ja kävisin töissä... jos terveyttä siis voisi ostaa.

On sellainen surkea ihmisraunio -olo tänään.

Kahleiden kolistus

Sain toimivat rauhoittavat lääkkeet takaisin listalle (tarvittaessa otettaviin), ja olo on heti paljon turvallisempi. Tiedän, että voin tilanteen vaatiessa viedä pahimman terän paniikki- ja ahdistuskohtauksilta ottamalla lääkkeen. Suljettu osasto tuntuu edelleen ahtaalta ja passiivis-aggressiiviselta paikalta, mutta olen hieman tyytyväisempi kun sain luvan olla tämän viikon lauantain ja sunnuntain kotona kunhan tulen takaisin iltapalaan mennessä. Ajattelin, että olisi hyvä aika käydä uimassa / teatterissa / ravintolassa syömässä, tai vaikka kaikissa kolmessa. Vanhempani ovat tulossa hoitoneuvotteluuni maanantaina, ja se vähän jännittää. Koulun keskeytyminen toistamiseen harmittaa todella... on syyllinen ja yhteiskuntakelvoton olo.

Olen enenevässä määrin alkanut kuulla päässäni mitä merkillisimpiä dialogeja välillä englanniksi ja välillä suomeksi, pääosin saan selvää puheesta ja joskus jopa näkökenttään ilmestyy esimerkiksi tyhjään seinään ikään kuin TV-kuvaa meneillään olevasta dialogista. Tätä enemmän ovat häirinneet makaaberit kuvat, joita joku omituisella tavalla tuntuisi pakottavan mieleeni - puolikkaita ja silvottuja ruumiita, elävältä mätäneviä ihmisiä ja eläimiä, silmien irtoamisia silmäkuopista ja sen sellaista. Nämä kuvat ovat kovin todentuntuisia ja pelottavat eteenkin iltaisin ja pimeässä. Toisinaan tunnen kosketuksia ihollani, eteenkin selässä, olkapäillä ja jaloissa. Sellaisia lujia napautuksia tai jopa kiinni tarttumista, usein säpsähtelen niiden vuoksi.

En pääosin usko äänien välittävän mitään erityisen tärkeitä viestejä, mutta selviä poikkeuksiakin on. Näihin kuuluvat kuulutusmaiset varoitukset, jotka kuuluvat selkeinä pään ulkopuolelta (keskustelut yleensä sisäpuolelta) sekä puhuvat hahmot jotka näen selkeästi itseni kanssa samassa tilassa, yleensä kuitenkin päälle metrin päässä. Osa hahmoista väittää olevansa tänne jumiin jääneitä henkiä, jotka kuuluisivat toiseen ulottuvuuteen, tai minne nyt kuoleman jälkeen mennäänkään. Joskus niiden kertomat tarinat ovat hyvinkin uskottavia, enkä ole varma, onko kyseessä puhdas "harha" niin kuin lääkärit sen määrittelevät, vai todellinen viesti toisaalta tähän maailmaan. Minulla on myös vahvoja intuitioita liittyen näihin hämäräperäisiin kuljeskelijoihin. Outoa kyllä, en erota heidän auraansa yleensä ollenkaan. Kaikilla elävillä olennoilla, ja jopa joillakin elottomilla on aurat jotka näen selkeästi (ellen ole erittäin tasapainottomassa tilassa, jolloin kaikki vähän sumenee). Aurojen en ainakaan usko olevan harhaa, enkä oikeastaan muutenkaan koe itseäni harhaiseksi. Minulla on vain erilainen kokemus ja näkemys maailmasta.

Nyt tarvittaisiin pakosuunnitelma...

Ne päätti ilmeisesti minulle kertomatta lopettaa sen AINOAN lääkkeen joka on koskaan minua auttanut. En voi sanoin kuvata turhautumisen määrää, mietin jo että miten pääsen täältä kesken "hoidon" ja mihin menen ettei minua haeta takaisin. Kihlattuni ja vanhempani ajattelevat että minun lukitseminen tänne on pelkästään hyvä juttu ja jotenkin edistää parantumistani. Näiden kanssa ei voi edes keskustella, hoitajat puhuvat kuin idiootille ja toiset potilaat käyvät niin hitaalla että hyvä jos yhden sekavan lauseen saavat aikaan minuuttia kohden. Näin viime yönä valkoisen käden kurkottavan sängyn alta ja tunsin, kuinka se hipaisi jalkaani. Olin peloissani ja koitin hengittää mahdollisimman hiljaa. Ruokakin maistui homeelle tänään lounaalla, ja hyvän ystäväni vierailusta jäi jotenkin hermostunut olo. Vaikutinko tarpeeksi piristyneeltä, jotta minusta ei tarvisi olla huolissaan? Näkyikö se läpi, miten paljon ikävöin tärkeimpiä ystäviäni ja miten kurjaa täällä on olla lukkojen takana?

Olen vakavasti harkinnut karkaamista, mutta sitten en varmasti saisi lääkkeitäkään hankittua mistään. Jos olisin varakkaampi, kävisin yksityisellä kun näiden kunnallisten lääkäreiden mielestä on parempi että potilas kuolee tuskiinsa, kuin että kirjoittaisivat niitä rauhoittavia, jotka mahdollistaisivat suhteellisen normaalin elämän.