Puhalla kynttilä

Huomenna ensimmäistä kertaa viikkoihin olen yötä kotona enkä sairaalassa. Odotan hiukan ristiriitaisin tuntein, toisaalta on kiva päästä kullan viereen nukkumaan, mutta toisaalta en jaksaisi oikein kenenkään seuraa paria tuntia pidempään. On niin raskasta jutella, hymyillä, nauraa... mikään siitä ei tunnu aidolta, vaikka kuinka vakuuttelisin itselleni, että kaikki on hyvin. Minusta tuntuu välillä, että pehmolelutkin katselevat minua syyttävästi sängynlaidalta. Hyrr... kylmiä väreitä. Mietin joskus menneitä vuosia, lapsuudesta muistan aika vähän ja hatarasti, ja lähinnä satuttavia asioita, mutta viimevuosista luulisin muistavani hiukan enemmän. Ainakin vielä toistaiseksi. Olisi hienoa voida sanoa, etten kadu mitään mitä olen tehnyt, mutta niin ei ole. Olen satuttanut ihmisiä, myös minulle kaikkein tärkeimpiä. Voisinpa ottaa osan siitä takaisin... muistini kieltäytyy tekemästä yhteistyötä, alitajuisesti en haluakaan muistaa mitä kaikkea olen sanonut tai tehnyt, eivätkä tietyt asiat palaa mieleen vaikka miten yrittäisin.

Olen kynttilä, joka hiljalleen palaa loppuun. Palaminen sattuu, ja toivon, että lakkaisin vain hiljalleen olemasta, mutta niin ei käy. Jonkun on puhallettava liekki sammuksiin.

Muistan, miten sinua aina ärsytti kun sormeilin hiuksiasi, ja joskus saatoin sanoa pahasti, mutten tarkoittanut loukata. Uudet asiat hämmentävät minua... niin sinäkin, ja kauniit hiuksesi. Et koskaan lakkaa jollain oudolla tavalla hämmästyttämästä minua aina vain uudelleen. Olen pahoillani, että satutin sinua. Asiat hakevat tasapainoa. Itseni kohdalla sitä ei ole vielä löytynyt, mutta jotain on silti löytynyt - perusta, joku jonka kanssa jakaa ihan vain arki. Toivottavasti sinäkin saat vakautta elämääsi ja vaikkapa sen haluamasi koulupaikan.

Kello soi, on aika mennä ottamaan lääkkeet.