Nyt tarvittaisiin pakosuunnitelma...

Ne päätti ilmeisesti minulle kertomatta lopettaa sen AINOAN lääkkeen joka on koskaan minua auttanut. En voi sanoin kuvata turhautumisen määrää, mietin jo että miten pääsen täältä kesken "hoidon" ja mihin menen ettei minua haeta takaisin. Kihlattuni ja vanhempani ajattelevat että minun lukitseminen tänne on pelkästään hyvä juttu ja jotenkin edistää parantumistani. Näiden kanssa ei voi edes keskustella, hoitajat puhuvat kuin idiootille ja toiset potilaat käyvät niin hitaalla että hyvä jos yhden sekavan lauseen saavat aikaan minuuttia kohden. Näin viime yönä valkoisen käden kurkottavan sängyn alta ja tunsin, kuinka se hipaisi jalkaani. Olin peloissani ja koitin hengittää mahdollisimman hiljaa. Ruokakin maistui homeelle tänään lounaalla, ja hyvän ystäväni vierailusta jäi jotenkin hermostunut olo. Vaikutinko tarpeeksi piristyneeltä, jotta minusta ei tarvisi olla huolissaan? Näkyikö se läpi, miten paljon ikävöin tärkeimpiä ystäviäni ja miten kurjaa täällä on olla lukkojen takana?

Olen vakavasti harkinnut karkaamista, mutta sitten en varmasti saisi lääkkeitäkään hankittua mistään. Jos olisin varakkaampi, kävisin yksityisellä kun näiden kunnallisten lääkäreiden mielestä on parempi että potilas kuolee tuskiinsa, kuin että kirjoittaisivat niitä rauhoittavia, jotka mahdollistaisivat suhteellisen normaalin elämän.